Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme selaimen päivittämistä uudempaan versioon.
the-Dragons
takaisin Kirjoituksia-sivulle 
 
The Dragons

 

Hiljattain ilmestyi kirja nimeltä Koit ny rauhottu! (Mikko Vienonen, Timo Lähteenmäki), joka kertoi pop-ilmiöiden rantautumiseen pikkukaupunkiin nimeltä Salo. Kirja on lukemisen arvoinen myös muille kuin salolaisille. Minäkin esiinnyn muutamaan otteeseen kirjan sivuilla, koska toinen kirjan kirjoittajista (Mikko Vienonen) soitti aikanaan samassa bändissä. Bändin nimi oli The Dragons.

 

Sain ensimmäisen kitaran 13-vuotiaana ja pääsin opiskelemaan musiikkiopistoon. Olin muistaakseni viidennellä sijalla pyrkijöistä ja edelläni neljäntenä oli tuleva oikea muusikko ja Idols-tuomari Hannu Korkeamäki. Huonolle miehelle en siis hävinnyt.

 

Klassisen kitaran soitto vielä menetteli, mutta teoriatunnit olivat karmeita. Tunneilla piti tapailla jotain tiettyjä sävelmiä kaikkien kuullen ja se oli murrosikäiselle kertakaikkinen häväistys. Lopetin teoriatunnit varmaan yhden kerran jälkeen ja sitä myöten oli pakko jättää kohta koko musiikkiopisto. Paljon en ehtinyt oppia, lähinnä sormiharjoituksia.

 

Idea bändin perustamisesta lähti joskus keväällä 1979, kun olin ostanut kaverini Lusan isoveljeltä sähkökitaran ja myöhemmin siihen vahvistimen. Soittotaitoni eivät edelleenkään olleet kaksiset. Vienosen Mikko oli tullut kaveriporukkaamme Ollikkalaan ja yhdessä kokeilimme jotain soitontapaista minun rämpyttäessäni sähkökitaraa ja Mikon kokeillessa akustista. Jompi kumpi sen sitten ääneen lausui: perustetaan bändi. Oli jotenkin juhlallinen olo.

 

Ajattelimme, että Mikko soittaisi bassoa ja minä kitaraa. Rumpali piti vielä saada. Mikolla oli ilmeisesti kontakteja, sillä jostain löytyi Jussi Örling, pari vuotta meitä nuorempi hemmo. Jussi olisi ollut myös loistava kitaristi, mutta kun hänellä oli rummut eikä minulla, hänestä tuli rumpali.

 

Treenikämppä saatiin Mikon isovanhempien omistamasta Kuiron leipomosta, jossa iltaisin ei ollut ketään töissä ja saatoimme soitella työntekijöiden taukohuoneessa kenenkään häiriintymättä kakofoniasta. Leipomossa oli se myös hyvä puoli, että joskus saattoi käydä lohkaisemassa tauolla kunnon palan taloussuklaata kylmiöstä tai jopa leivoksen, mutta Mikko oli kyllä siinä asiassa aika tarkka.

 

Ohjelmistoon löytyi biisejä 60-luvulta. Minä ja Mikko olimme olleet aikamme olleet fiftareita, mutta kun se ilmiö alkoi yleistyä liikaa, siirryimme vuosikymmenen muita edelle. Soittelimme Beatlesia, Rolling Stonesia ja muuta sellaista. Minä osasin soinnut, mutta sooloja en uskaltautunut edes kokeilemaan. Laulajakin puuttui edelleen.

 

Mikko oli toimelias kaveri ja sai paikalle oikein toimittajan, muistaakseni Micklinin Tommin, joka teki jutun Elävän Musiikin yhdistyksen omakustannelehteen nimeltä Vatkain ja Aabell. Juttu ilmestyi 28.9.1979:

 

THE DRAGONS on uusi ja nuori salolainen yhtye. Bändin kokoonpano on tällä hetkellä: Jussi Örling, 14 v., rummut; Mikko Vienonen, 15 v., basso; Esa Orelma, 16 v., kitara. Miehet ovat kaikki koululaisia, yksi peruskoulussa ja kaksi lukiossa.

 

Soittokokemusta ei bändillä vielä paljon ole: Kitaristi on soittanut noin 1,5 vuotta, basisti melkein vuoden ja rumpali vasta ½ v., joskin hän on soittanut kitaraa itsekseen jo n. 4 vuotta, ja siitähän saa kyllä valmiutta rumpujenkin soittoon. Yhdessä bändi on soittanut toukokuusta –79 lähtien, mutta välissä on ollut n. 1½ kuukauden tauko. Ennen tätä ei kavereilla ollut mitään yhteyttä.

 

Klopit rupesivat soittamaan lähinnä Beatlesin innoittamana, ja lisäksi rumpali haaveilee ammattimuusikon urasta. Ja tottakai soittaminen on myös kauhjan hauskaa. The Dragonsin musiikkia voi kutsua vaikkapa beat-musiikiksi, ja suurin musiikillinen vaikuttaja on kuulemma Beatles, joka on myös jätkien oma suosikki, joskin rumpali kuuntelee myös isoveljensä proke ja jatsrok-levyjä.

 

The Dragonsilla on kymmenkunta kunnolla harjoiteltua ja useita huonosti harjoiteltua kappaletta, pääasiallisesti Beatlesia. Kavereilla ei vain ole oikein motiivia harjoitella, koska heillä ei ole laulajaa, mutta kovasti he sellaista etsivät.

 

Omia kappaleita ei bändillä vielä ole, mutta basisti on tehnyt itsekseen yhden sävellyksen ja joitakin sanoituksia. Sanoitukset ovat englanninkielisiä, koska hänen mielestään sanoissa ei tarvitse olla mitään sanomaa, ja biisit vain pilataan suomen kielellä. Ja tyylillisestikään suomi ei sopisi bändin lauluihin.

 

Keikkoja The Dragons ei ole tehnyt, koska ei laulajan puutteessa ole voinut harjoitella tarpeeksi. keikoille pojat kuitenkin kovasti halajavat, ja tulevaisuudessa he haluavat mahdollisimman paljon esiintymisiä, kunhan ovat ensin löytäneet laulajan.

 

Vaikka jätkät eivät olekaan samaa mieltä kaikista asioista, niin ei se haittaa kovasti. Soittokin sujuu jo suht mukavasti, ja jos bändi jaksaa, niin siitä voi tulla ihan kiva yhtye.

 

Laulajan puute oli niin ilmeinen, että laitoimme jopa Salon Seudun Sanomiin ilmoituksen, että ”etsitään 60-luvun laulajaa”. Vastauksia tuli ilmoituksen epämääräisyydestä johtuen aika epämääräisesti. Ainoaksi jäänyt yrittäjä oli Harri Silfver-niminen heppu, jonka hämärästi tunsimme. Harri laitettiin kylmästi laulamaan repertuaariamme ja sen jälkeen kokoonnuimme arvostelemaan. Harri ei ollut kaksinen laulaja, mutta sinälläänkin taatusti meidän arvoisemme, mutta suuressa viisaudessamme reputimme hänet. Muutaman päivän mietittyämme päätimme, että Vienosen Mikko saa alkaa opetella laulamaan, koska bassoa on niin helppo soittaa, että siinä samalla pystyy laulamaankin.

 

Ensimmäinen keikkamme soitettiin lainasoittimilla Ollikkalan nuorisotilassa 4.10.1979 torstaina. Pääesiintyjä oli Vesipatja, joka muistaakseni oli koostumukseltaan lähinnä Vaavi-yhtye, joka pääsi valtakunnalliseenkin maineeseen myöhemmin. Heidän peleillään sitten päräytimme kalsean betonikellarin nurkassa joitakin 60-luvun kappaleita. Ainoa biisi, jonka muistan, oli rautalankabiisi ”Wipe out”.

 

Toinen keikka oli nuorisotila Puljussa lauantaina 13.10.1979. Meidän lisäksemme siellä soitti Boulder (joka pärjäsi myöhemmin Rock-kunkku-kilpailussa), Pupukuusikko ja Automaatti. Meitä lukuun ottamatta muut olivat ns. uuden aallon bändejä. Muita biisejä en setistä muista kuin Beatlesin ”Hard Day’s night” ja senkin vain siksi, kun soitin siinä yhden väärän soinnun. Sellainen kuulostaa todella karmealta ainakin omissa korvissa, mutta tuskin se yleisölle oli niin suuri katastrofi. Hienouksia kun vältettiin, niin vältyttiin myös virheiltä.

 

Kolmas keikka oli Salon työväentalolla, ns. punaisessa talossa. Pääesiintyjä oli Se-yhtye, joka oli oikeasti nimekäs siihen aikaan. Muistan vieläkin kappaleen ”Kevyesti puoli viiteen”. Yhtyeen keulahahmo Yari oli kuumeinen ja jokseenkin voipunut ollessaan tupakalla takaportailla. Paikallisessa Salkkarissa oli tilaisuudesta juttu pari päivää myöhemmin (23.10.1979) otsikolla Elävää musiikkia (Kari Saarisen kirjoittama):

Elävän musiikin yhdistyksen ensimmäinen, hieman merkittävämpi tilaisuus oli sunnuntaina Salossa. Musisoinnista vastasivat yhtyeet The Dragons, Automaatti sekä Se-yhtye.

 

Ensimmäisenä nähtiin lavalla The Dragons. Tämän Trion musiikki oli oiva sekoitus 50-luvun rockabillyä ja 60-luvun beatmusiikkia, kallistuen kuitenkin enemmän 60-luvun suuntaan, esimerkkeinä kuultiin Beatlesien ”Hard days night” ja ”Alla my loving” sekä Rolling Stonesien ”It’s all over now”. Omaa tuotantoakin lohikäärmeiltä löytyi, kuten nikotteleva rockabilly ”I wanna be your man” sekä veikeä pop-ralli ”Do you love me” humoristiseine vuorolauluineen.

 

Ovatkohan pojat kuunnelleet Jonathan Richmania, sillä heidän musiikistaan huokui samantapaista lämminhenkistä huumoria ja rujoa sympaattisuutta.

 

Parhainta mahdollista ei yhtyeeltä irronnut soittimien epävireisyyden ja pienen kipsissä olemisen vuoksi, mutta kyllä Dragons hommansa osaa.

 

Arvostelija kohteli meitä silkkihansikkain, sillä ei minulla ollut sellainen olo, että olisimme mitenkään hallinneet hommaamme. ”Omaa tuotantoa” meillä ei suinkaan ollut, sillä ”I wanna be your man” on peräti Beatlesin tuotantoa alun perin. ”Do you love me”:ssa oli omaa sen verran, että Jussi huusi aina kertosäkeen perään ”yes I do!”.

 

Jossain välissä soitimme myös yhden pankin edustalla ulkoilmassa. Siellä kyllä näpit jäätyivät, eikä sähkökitaraa ole kiva soittaa hyytävässä viimassa. Seurassamme oli taas Automaatti, joka jostain syystä aina ilmaantui pariksemme, tai sitten me heidän parikseen.

 

Marraskuun kahdeksantena (torstai) soitimme jonkun 8. luokan luokkajuhlissa Moision koulun juhlasalissa. Mukana oli taas tietysti Automaatti sekä lisäksi luokkakaverini Jari Sirviön bändi Taikina. Tämän keikan aikoihin aloimme jo ajatella, että on tässä aikamoinen vaiva raahata näitä tavaroita koko ilta eikä palkkaa saanut juuri nimeksikään, jos lainkaan. En kyllä henkilökohtaisesti pitänyt esiintymisestäkään. En minä ihan hirmu hermona koskaan ollut, mutta pienessä jännityksessä kuitenkin.

 

Jo kaksi päivää myöhemmin oli seuraava keikka (la 10.11.1979), tällä kertaa Merkkiksen nuorisotilassa Kauppiksen kellarissa (myöh. Keskustan ala-aste). Tästä keikasta ei jäänyt erityisiä muistikuvia. Taisimme alkaa jo rutinoitua.

 

Heti seuraavana päivänä oli helpoin keikkamme. Mikon äiti oli järjestänyt meidät soittamaan Palokunnantalolle lastenjuhliin. Yleisö oli tuollaista alle kouluikäistä nappulaa, joten meistä oli hauska irrotella ja minä jopa soitin rumpuja. Koitimme soittaa melko hiljaa, mutta eihän rumpuja voi soittaa hiljaa. Kitaroissakin pitää olla vähän volyymia, että ne kuuluisivat rumpujen yli. Lisäksi emme osanneet tietenkään yhtään lastenlauluja, jollei sellaiseksi lueta ”Little Red Riding Hood:ia” eli Pientä Punahilkkaa.

 

Viimeinen keikkamme oli perjantaina 16.11.1979 suurimman yleisön edessä, mitä Salossa oli siihen aikaan ylipäänsä mahdollista saavuttaa. Esiinnyimme nimittäin Rock-kunkku-osakilpailussa Viestin Urheilutalolla. Yleisöä oli noin parituhatta ja jopa naapurikaupungeista oli saapunut bussilasteittain vieraita kannustamaan omia bändejään. Silloin oli jostain syystä puhjennut ”sota” punkkareiden ja ”fiftareiden” välillä. Me olimme olleet fiftareita kauan sitten ja kun siitä tuli liian muodikasta, siirryimme 60-luvulle. Niinpä kiivaat kannattajat eivät oikein tienneet, miten suhtautua meihin.

 

Olimme aika epäkiitollisimmassa asemassa, sillä jouduimme soittamaan ensimmäisinä. Kitara ja basso oli lainattu, emmekä olleet saaneet niitä takahuoneessa kunnolla vireeseen. Niinpä aloimme viritellä niitä vielä siinä lavalla ennen esiintymistämme. Kaksituhatta ihmistä odotti hiljaa ja joku näytti kansainvälistä käsimerkkiä. Juontaja Jyrki Hämäläinen hoputti meitä naureskellen ja niinpä aloimme soittaa soittimet vielä pienessä epävireessä. Kaksi biisiä ja sitten se oli ohi. Emme tietenkään pärjänneet vaan Salosta pääsi Boulder jatkoon. Ihan huonostikaan meille ei käynyt, sillä meitä ei uhkailtu kuten ”punkkareita”. Taikinan poistuttua lavalta oli vihainen joukko tullut etsiskelemään heitä, mutta eivät olleet löytäneet.

 

Bänditouhumme päättyi aika yhtäkkisesti.  Minulla tuli koulussa jostain riitaa Vienosen Mikon kanssa, joka osasi joskus olla jokseenkin ärsyttävä. Varsinainen syy taisi olla se, että arvostin enemmän treffejä Lehtovaaran Minnan kanssa kuin bändin harjoituksia. Siltä istumalta menin myymään vahvistimeni Sirviön Jarille.

 

Mikkoa ei päätökseni miellyttänyt ja ystävyytemme loppui siihen.

 

Sähkökitaralleni kävi huonosti, sillä veljeni Sami myi sen rahapulassaan jollekin tyypille johonkin päin Suomea. Mikko jatkoi uraansa muissa bändeissä ja päätyi lopulta toimittajaksi ja kirjailijaksi. Jussista tuli myyjä paikalliseen kodinkoneliikkeesen.

 

Vienosen Mikon tapasin viimeksi, kun juhlin nuorimman tyttäreni Helmin syntymää paikallisessa Pulpukassa 2005. Mikko tarjosi sikarin.

 

 ***

 

The Dragonsin taru ei silti ollut täysin ohi. Se nimittäin esiintyi Salossa Papparock-nimisessä rock-muistelukonsertissa vuonna 2006 ja kuulemma myös Mikon kirjanjulkistustilaisuudessa. Minua ei soittamaan edes pyydetty, vaan kitaristina oli joku muu. Se oli varmaan viisas ratkaisu, sillä osaamiseni on edelleen samalla tasolla kuin 30 vuotta sitten. Tosin ehkä vain minun soittotaidottomuuteni olisi mahdollistanut alkuperäisen Dragons-tyylin, sillä Koit ny rauhottu-kirjan mukaan ”The Dragons pakersi epävireistä ja kirveellä kolhittua merseybeatia”.