Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme selaimen päivittämistä uudempaan versioon.
kidutusmuseo
takaisin Kirjoituksia-sivulle
 
Ote Interrail-matkapäiväkirjasta vuodelta 1991: 
 

Amsterdamin kidutusmuseossa 7.8.1991

 
Vielä ehtisimme yhteen kohteeseen ennen kuin pitäisi lähteä rautatieasemalla. Muutamia vuosia sitten olimme käyneet keskiaikaisen kidutusmuseon ovella, mutta ylettämän nuukuuden takia emme olleet menneet sisälle. Nyt emme olleet ihan niin nuukia, vaan uhrasimme 5 guldenia per nuppi (opiskelija-ale) ja kiipesimme museon yläkertaan, mistä näyttely alkoi...

Museo oli mielenkiintoinen ja hämmästyttävä. Kidutusta on käytetty keskiajalla hyvin yleisesti ties mistä erilaisista syistä. Uskonnolliset syyt ovat olleet toinen pääryhmä ja toinen rikokset. Rikoksissakaan kidutus ei ollut pelkästään rangaistus, vaan sitä on käytetty myös tunnustuksen aikaansaamiseksi. Minkähänlaisen todistusarvon tuomarit uskoivat tällaisella “tunnustuksella” olleen? Outoa, että tuomareilta puuttui mielikuvitus kokonaan, sillä mitä he olisivat voineet itse kuvitella tunnustavansa omissa vempeleissään. Eivät tietenkään mitään.
 
Hämmästyttävintä “rikollisten” kidutuksessa oli se, että esim. Englannissa ei asiaa otettu edes oikeuden käsittelyyn, ellei syytettyä oltu ensin kunnolla kidutettu. Uhri laitettiin sananmukaisesti “paineen alle” (under pressure), sillä hänen selkänsä alle laitettiin teräväsärmäinen puu, päälleen iso levy ja levyn päälle painoja tarpeen mukaan:

Jos uhri sitten oli todennäköinen syyllinen, häntä kidutettiin tunnustuksen saamiseksi ja sitten vielä rangaistukseksi. Toisaalta: syytön joutui heti kättelyssä kidutetuksi ja sen lisäksi -- mikäli tuomarit niin epäilivät -- tunnustusta varten. Jos tuskat olivat kovat, hän saattoi “tunnustaa” ja tulla vielä kolmanteen kertaan kidutetuksi.
 
Uskonnolliset syyt tuntuvat nykyihmisestä vielä epäoikeudenmukaisemmilta kuin rikollisten kohtelu. Ei siis oikeuden häivääkään. Erityisen kauhea on ollut katolisten luoma inkvisitio, jolla pyrittiin kytkemään kaikenlainen vääräuskoisuus ja saatanallisuus: juutalaiset, protestantit, muslimit ym. olivat kaikki kiellettyjen listalla. Vakuuttavia todisteita ei kaivattu. Kateellisen naapurin (ja niitä oli varmasti) laskema huhu saattoi riittää. Ja kun tarpeeksi kidutettiin, väännettiin jäseniä sijoiltaan, murskattiin, poltettiin, tukehdutettiin ym. niin uhri luultavasti tunnusti.

 
Sitten hänet yleensä päästettiin päiviltä sopivalla konstilla, joka ei suinkaan ollut tuskaton. Paha henki piti nimittäin saada pois, kuinkas muuten. Elävältä polttaminen oli siihen sopiva konsti, samoin elävältä hautaaminen. Valitettavasti ensimmäinen tunnustus ei aina riittänyt inkvisiittoreille, vaan varmuuden vuoksi piti kiduttaa uudelleen, pitkään ja hartaasti. Tämän jälkeen uhrille elävältä polttaminen on varmaan ollut vapahdus.
 
Kidutusvälineitä on ollut monenlaisia. Helpoimmasta päästä on ollut häpeärangaistukseen tarkoitetut: jalkapuut, häpeäpaalut, niskaviulut, aasimaskit ym. Niistä ei aina ollut fyysistä haittaa uhrille, mutta häpeä oli tietysti entisaikaisessa tiukasti suljetussa yhteisössä ankara rangaistus. Onneksi laitteita saatiin yleensä vielä sen verran kiristettyä, että veri kiersi tuskallisen huonosti.
   
Toisen asteen kidutusvälineet olivat sellaisia, ettei uhria ollut tarkoitus tappaa. Yleensä pyrittiin myös verenvuodatusta välttämään. Teräväsärmäisellä puuhevosella (espanjalainen hevonen) saattoi joutua istumaan ja mahdollisesti sai myös painot jalkaansa (tämä oli käytössä myös Suomessa, jopa Kiikalassa...). Tuskallisempi ja pettämättömän tehokas oli pyramidin muotoinen istuin, painot jaloissa tietysti tai niin, että korkea-arvoiset kirkon virkamiehet saattoivat liikutella uhria tehokkaimmalla mahdollisella tavalla.

Moniin sinänsä tuskallisiin kidutusasentoihin liitettiin yleensä myös toinen, erittäin tehokas tapa. Sitä on nykyihmisen ehkä vaikea käsittää, kun ei ole sitä joutunut käytännössä joutunut kokemaan. Uhri laitettiin johonkin tämäntapaiseen laitteeseen ja sitten hänen suunsa tungettiin täyteen imukykyistä kangasta. Suuhun kaadettiin vettä ja uhrille tuli voimakas tukehtumisen tunne, joka ei helpottanut, koska vettä ei saanut pois.
 
 
 
Lisäksi museosta löytyi erilaisia peukaloruuveja, kallonmurskaajia ym. puristimia. Lihaskouristuksia ja arvatenkin hirveitä tuskia aiheuttivat vehkeet, joissa ihminen pakotettiin olemaan epäluonnollisessa asennossa, missä veri ei päässyt kiertämään kunnolla. Jäsentenvääntimistä yksinkertaisimpia oli laittaa noita tms. roikkumaan käsistään ilmaan niin että kädet olivat selän takana. Monimutkaisempiakin laitteita löytyi, joissa esim. jalat vääntyivät eri suuntiin. Erääseen laitteeseen tuomarit mieltyivät niin kovin, että heitä piti yrittää rajoittaa sen käyttämisessä. Uhrin sai laittaa vain kerran tähän vehkeeseen, mutta säännöthän on tarkoitettu rikottaviksi...

Kuolemaan johtavat kidutusvälineet olivat uhrille usein vain helpotus. Monia laitteita voitiin tietysti käyttää sekä kidutukseen että tappamiseen (esim. kallonmurskainta), mutta ihan tappamista varten kehitettyjä hienostuneita laitteita oli tietysti olemassa. Mestaus, polttaminen, hautaaminen, teilaaminen (paloittelu joko elävänä tai kuolleena), hirttäminen ja hukuttaminen olivat aika yksinkertaisia konsteja. Tuomareiden ja piispojen logiikka vain oli joskus aika outoa. Noitakandidaatti saatettiin heittää painojen kera veteen: jos hän pysyi pinnalla, hän oli saatanan palveluksessa ja jos hän hukkui, hän oli syytön. Voi tyttö parka, ei olisi kannattanut kävellä pellon laidalla sinä hallaa edeltävänä iltana. Syy ja seuraus olivat selviä.
 
Seuraava kuolemantuottamus todettiin liian raa’aksi: ihminen laitettiin pää alaspäin roikkumaan ja sahattiin elävältä halki. Ehkä jossain alavatsan kohdalla koitti armahtava tajuttomuus. Uhria ei toki säälitty, mutta rangaistuksen tarkoituksena oli pelotella ihmisiä ja tämä tu
rhankin näppärä konsti olisi saattanut saada väen jo raivostumaan. 
  
Paitsi uskonnollisista syistä tai rikoksen tehtyään ihminen saattoi keskiajalla joutua keskiajalla kidutetuksi vaikka ihan sattumalta. Jossain päin Eurooppaa otettiin joskus umpimähkään kadulta esim. juutalainen ja laitettiin hänet päästään korkealle roikkumaan. 
 
Miten mahtoivat niskanikamat kestää? Seksuaalinen kyvyttömyys, miehillä impotenssi ja naisilla vaikkapa lapsettomuus (ehkäpä miehestä johtuva?) osoitti, että yksilö oli saatanan tekosia. Mutta miten papit mahtoivat impotenssia tutkia? Luulenpa, että suurin osa tutkituista miehistä osoittautui impotentiksi inkvisiittorin edessä.
 

Museon esineet sinänsä ovat peräisin menneisyydestä, mutta monet tehokkaiksi havaitut periaatteet ovat käytössä vielä nykyäänkin: riiputtaminen, tukehduttaminen, ahtaissa tiloissa pitäminen, jäsenten murskaaminen jne. Teknologian aikakausi on tuonut mukanaan pussillisen uusia konsteja, kuten mainion ja monikäyttöisen sähkön ja uudet mielenkiintoiset suonensisäiset kemikaalit. Lähiomaisten kiduttaminen on myös nykyään käytetyistä menetelmistä vanhaa perua.
 
Länsimaissa ei taideta enää pahemmin kidutella, mitä nyt ehkä vähän epävirallisesti pöytäkirjan ulkopuolella, mutta kidutusmaita ei tarvitse kaukaa hakea. Turkkikin yrittää hakea EU:n jäsenyyttä ja samalla kiduttaa toisinajattelijoita ja vähemmistön edustajia. Rakas naapurimme Neuvostoliitto on toivottavasti muuttumassa, mutta vielä muutama vuosi sitten sikäläisissä “mielisairaaloissa” on ollut terveitä toisinajattelijoita lääkkeitä täyteen pumpattuina. Ja mitä kauemmas Euroopasta mennään sitä vähemmän kidutuksista tiedämme. Taidanpa liittyä Amnesty Internationaliin, onneksi olen jo sentään kirkosta eronnut. Nykyään kirkkokin tosin jo vastustaa kidutusta.
 
Museo antoi miettimisen aihetta, mutta kohta tuli jo hoppu rautatieasemalle...
 
 
 

 

takaisin Kirjoituksia-sivulle
 
Jälkikirjoitus 28.8.2008:
Ei ole kidutus poistunut maailmasta. Yhdysvaltain presidentti George W. Bush kieltäytyi maaliskuussa 2008 hyväksymästä lakia, joka olisi määritellyt ns. hukuttamistekniikan kielletyksi kuulustelumenetelmäksi: 
 
Vesikidutus eli waterboarding on hukuttamista jäljittelevä kidutusmenetelmä. Menetelmässä kiinnisidotun kuulusteltavan pään päälle kaadetaan vettä, mikä aiheuttaa hukkumisrefleksin. 

Menetelmä on vuosisatoja vanha. Yhdysvaltain CIA:n käyttämässä waterboarding-menetelmässä kuulusteltava sidotaan jalat hieman ylhäällä lankkuun, pään päälle sidotaan muovi, jonka päälle kaadetaan vettä. Tunne tukehtumisesta johtaa yökkäysrefleksiin ja voimakkaaseen hukkumisen pelkoon. Menetelmä ei aiheuta pysyviä ruumiillisia vammoja. Kokeissa CIA:n agentit, joilla tekniikkaa kokeiltiin, kestivät käsittelyä keskimäärin 14 sekuntia.

Monet ihmisoikeusryhmät ovat arvostelleet waterboardingia ja kutsuneet menetelmää kidutukseksi.
http://wapedia.mobi/fi/Vesikidutus