Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme selaimen päivittämistä uudempaan versioon.
Kun-Viljalan-talo-paloi
takaisin Kirjoituksia-sivulle
 
KUN VILJALAN TALO PALOI

Mummin ja pappan talo paloi joskus kuusikymmenluvulla, tarkkaa vuotta en tiedä, mutta joskus juhannuksen jälkeen se kuulemma tapahtui. Minä olin siihen aikaan noin viisivuotias, joten muistoni siitä ovat melko vajavaiset. Mukana on kuitenkin myös mummin ja äidin kertomaa.
 
Oli kesä, ja ilmeisesti aika kuiva sellainen, koska pärekattokin syttyi niin herkästi. Meikäläiset asuivat Joensuussa, mutta näin kesällä me isommat lapset eli Emppu ja minä tulimme Pertteliin. Sussu ja Sami joutuivat jäämään kesäksi kaupunkiin koska olivat vielä niin pieniä. Jälkeenpäin muistimme kyllä leuhkia Sussulle siitä, että olimme olleet palavassa talossa. Sussu puolestaan koetti saada meidät kateelliseksi kertomalla, että Joensuussa oli ollut niin kova myrsky, että tuuli oli repinyt Louhelan koulun katon irti. Palavassa talossa oleminen oli kuitenkin kamalampi juttu.
 
Rutikuiva pärekatto siis mahdollisti palon syttymisen, mutta onnettomuuden varsinainen syy oli se, että mummi leipoi, ja niinpä joku liian kuuma kipinä leijui savupiipusta katolle. Tuli pääsi aloittamaan tekosensa melko rauhassa, sillä koko väki oli sisällä. Pappa tosin ei ollut kotona, vaan sepän luona puimakonetta korjaamassa. Talon isot pojat Rami ja Pete olivat olleet puunhakkuuhommissa ulkona, mutta olivat tulleet sisälle syötävää norkkaamaan. Mummi ajoi pojat kuitenkin takaisin ulos, koska ruokaa ei vielä ollut valmiina.  Ramin lähdettyä takaisin ulos, huomasi hän katon olevan tulessa. Rami huusi ulkoa, että talo palaa. Mummi ei uskonut korviaan vaan luuli Raimon narraavan. Minä sen sijaan uskoin vähemmälläkin karjumisella, nappasin lähimmän keittiön tuolin syliini ja pingoin ulos hyvän matkan päähän talosta tuoli mukanani. Sinne minä jäin seisomaan, enkä enää uskaltanut mennä sisälle muita tavaroita hakemaan. Talohan paloi ja kuka nyt vapaaehtoisesti menisi takaisin palavaan taloon, kun juuri oli saanut itsensä sieltä pelastettua. Kokonaan toimettomaksi en sentään jäänyt, vaan uskaltauduin raahaamaan mummin matot porraskaiteelta turvaan.
 
Talo paloi kohisten, sillä olihan ullakko pullollaan vanhola lumppuja, koulukirjoja ja vaikka mitä herkästi syttyvää. Mummi yritti soittaa palokuntaa. Hälytyskeskuksessa ei ollut ihmistä vastaamassa, vaan tiedot olisi pitänyt sanella nauhalle. Mummi oli kuitenkin niin järkytyksestä sekaisin, ettei ollut oikein tajunnut asiaa vaan oli saanut vain läähätettyä puhelimeen. Palokunnalla oli tajuttu kuitenkin, että jossain oli tulipalo, ja ehkä savun perusteella osattu paikalle. Aikaa siihen kuitenkin meni liian kauan.   
 
Rami ja Pete alkoivat myös kantaa tavaroita ulos, mutta mummi oli kaikesta huolimatta hurjan päättäväinen ja huusi pojille yhtenään: "Kyllä se sammutetaan!!", eikä olisi antanut poikien pelastaa tavaroita. Käytössä ollut "paloruisku" ei varmaan kuitenkaan paljoa tulta säikytellyt, sillä se ei muuta ollut kuin navetasta vedetty sormenpaksuinen letku. Joku oli pelastanun puhelimen heittämällä sen ikkunan läpi ulos. Niinkuin pelkällä puhelinkoneella olisi jotan arvoa, puhelinosakehan se maksaa, eikä sitä saa tulessa palamaan. Jostain syystä Rami hajoitti keittiön ikkunan, mutta tempun hyöty taisi olla vähintäinkin kyseenalainen, sillä taloon tuli nyt lisää ristivetoa ja liekit saivat happea. Empusta minulla ei ole mitään muistikuvia, mutta luultavasti hän oli ainakin jonkun verran hyödyllisempi kuin minä.
 
Lopulta talo oli niin liekkien vallassa, että kukaan ei uskaltanut enää mennä sisälle, ainoastaan mummi oli siellä. Minä katselin ulkoa kun liekit alkoivat loimottaa seinälaudoituksen läpi. Joku sanoi, että kohta se romahtaa. Mummi oli yhä edelleen sisällä ja ulkona olevat odottelivat kauhuissaan ehtisikö mummi ulos ennen kuin palava katto romahtaisi hänen niskaansa. Mummia ei vain vieläkään kuulunut. Lopulta Rami rohkaisi mielensä, syöksyi palavaan taloon ja palasi pian vaatepinoa kantavaa mummia raahaten. Mummi oli järkytyksestä sekaisin, eikä ollut tajunnut vaaraa. Hän oli ollut vaatekomeron luona keräten vaatteita, vaikka liekit jo tunkivat katon läpi. Toisessa kädessä hänellä oli ollut puutarhaletku, jolla hän oli liekkejä ruiskutellut uskoen edelleen, että palo saataisiin sammutettua. Sitäpaitsi hänen pelastamansa vaatteet olivat aivan pilalla, sillä palavasta katosta pudonneet kekäleet olivat polttaneet niihin reikiä.
 
Nyt ei enää voinut muuta tehdä kuin katsella. Jostan kummasta oli ilmestynyt suuri määrä hyödyttömiä ihmisiä tuijottelemaan liekkeihin, kuten aina onnettomuuspaikoille. Salon Seudun Sanomien toimittajakin oli ilmeisesti löytänyt paikalle, sillä seuraavan päivän lehdessä oli palosta juttu valokuvan kera. Palokunnalla ei ollut muuta tehtävissä kuin suojella navettarakennusta ja läheisiä puita. Pihakoivuissa näkyy varmaan vieläkin palon jäljet.
 
Pappakin saapui paikalle. En muista tuliko hän ennen vai jälkeen palokunnan, mutta joka tapauksessa liian myöhään. Ollessaan kaikessa rauhassa korjaamassa puimakonettaan, joku oli tullut ja sanonut: "Täällä sää vaan olet vaik talo palaa". Pappa lähti kiireen vilkkaa kotiin, mutta hän ei enää paljoa pystynyt  tekemään. Kiroamista kyllä riitti, sillä suurin osa tavaroista jäi sisälle ja yksi aikuinen mies olisi varmaan saanut paljon aikaan. Sitäpaitsi talo oli pahasti alivakuutettu, eikä vakuutus korvannut kuin pienen osan talon arvosta. Ja tämähän oli jo toinen talo, mikä mummilta oli palanut. Kotitalon  polttivat saksalaiset sodan aikana Sallassa. 

Seuraavan yön nukuimme viljamakasiinissa. Pihassa oli ns. pikkutupa, jossa oli yksi huone ja sauna, mutta tässä yhdessä huoneessa ei ollut lattiaa, eikä siellä siis voinut nukkua. Heti seuraavana päivänä pappa alkoi laittaa pikkutupaan lattiaa, sillä olisihan pikkutuvassa sentään uuni, joten se saatiin lämmitettyä.
 
Talon jäännöksiä tutkittaessa sieltä löytyi vielä yhtä ja toista mielenkiintoista. Muurin päältä löysin mummin lompakon, josta oli hiukan nurkka kärventynyt. Ajattelin tietysti, että lompakko oli ikäänkuin löytötavaraa ja kysyin mummilta, saisinko pitää sisällä olevat rahat. Vastaus oli ei. Muurin päältä löytyi myös mummin kohoamassa ollut taikina. Ympärillä ollut ämpäri oli sulanut, mutta sisällä ollut taikina oli paistunut leiväksi. Ei niin huonoa ettei jotain hyvääkin.
 
Ainoa henkilökohtainen menetykseni talon palossa oli säästöni: muutama kolikko, jotka olin tallettanut tyynyni alle. Tongin hiiltyneen hetekan ympäristöä pitkään, mutten löytänyt rahojani.
 
Kaikki tarpeellinen kerättiin raunioista talteen ja loput pappa kärräsi pois näkyvistä joen rantaan. Vanhan talon perustuksille alettiin pian rakentaa uutta taloa. Oli kova kiire, sillä pitihän talveksi saada kunnon katto pään päälle. Minulla ja Empulla ei tietenkään ollut mitään töitä, vaan aika kului naapurin kakaroitten kanssa leikkiessä. Se mikä mummille ja pappalle oli suuri järkytys, oli meille lapsille vain jännittävä kokemus.
   
Aikomuksemme oli ilmeisesti ollut olla pitempääkin Perttelissä, mutta palon takia meitä tultiin hakemaan hiukan aikaisemmin. Äidin mukana olivat myös Sussu ja Sami. Sussu, 3 v, oli hypännyt autosta pihalle ja huutanut hämmästyneenä: "Kattokaa, tohon on talo palanut!"
 
 
takaisin Kirjoituksia-sivulle